Lahjakas valokuvaaja Varsinais-Suomesta on onnistunut luomaan ainutlaatuisen suhteen luontoon ja sen jylhien metsien (tai latojen) asukkeihin. Hänen kuvissaan yhdistyvät tekninen taito sekä ainutlaatuinen kyky tallentaa tunnelmia.
* * *
Teksti ja kuva:
Mikko Pääkkönen
Maaseudulla asuessa ei koskaan tiedä kuka tai mikä muuttaa naapuriin. Vuodenajat vaihtuvat ja pihassa käy vuoden mittaan kaikenlaista eläintä, huuhkajasta mäyrään tutkimassa tiluksia.
Kesällä 2012 kettupentue leikki heinäkuisena iltana pihassamme antaen kyytiä maahan jääneille työhanskoille. ”Hyvä, että joku niitä hanskoja käytti”, tokaisi vaimoni hymyssä suin. Viikko tästä hauskasta kohtaamisesta löysin läheiseltä ladolta kettupentueen.
Kuvailin pentuja melko mukavalla menestyksellä muutaman viikon ajan. Pennut kasvoivat ja itsenäistyivät ja heinäkuun lopulla moikattiin viimeisen kerran. Mahtavat muistot eivät vuodessa, eikä kymmenessä unohdu ja seuraavan vuoden toukokuussa olin katsastamassa ladolla tilannetta, olisiko uudet naapurit taas käyneet ladoksi. Olihan ne.
Minua moikkasi kuusi chihuahua-koiran kokoista nappisilmää klapeja pursuavan ladon liepeiltä. Pentue oli ensimmäisiä päiviä ulkona ja sen huomasi kaikesta.
Tuulessa heiluva heinä oli ihmeellinen ja ilmeisen pelottava. Rohkein pennuista uskalsi heinän kimppuun käydä säikyimmän pennun sännätessä ladon alle seuraamaan tätä taistelua. Olin haltioissani.
Lato näkyi keittiön ikkunastamme ja tiesin heti, mitä tekisin seuraavina viikkoina aamu-öisin, auringon noustessa. Siellä minä taas istuisin ennen aamupostin saapumista, nauttien luonnon ihmeistä ja kuvaten näitä vilkkaita malleja.
Maaseutu nukkui vielä, kun säntäsin kamerani kanssa usvaisen pellon laitaan. Edellisen kesän kuvaukset olivat tuoreessa muistissa ja nyt keskittyisin kuvaamisessa saamaan joitain hieman erilaisia kuvia, kuvia jotka kertoisivat jotakin laajemmin näiden pienien ketunalkujen luonteesta ja elämästä. Ketut olivat uteliaita, mutta silti terve arkuus ihmistä kohtaan oli takaraivossa muistuttamassa, etten ollut pelkästään koirannaksuja tuova namusetä.
Olin ihminen, joka haisi ihmiselle. En halunnut missään tapauksessa säikyttää pentuja, enkä aiheuttaa stressiä emolle. Siksi toimin aina samalla lailla saapuessani ladolle, samoissa vaatteissa. Liikuin rauhallisesti, säännöllisin aikatauluin. Emo katseli minua etäämmältä, mutta ei komentanut pentuja piiloon minut nähdessään. Se oli merkkinä minulle siitä, etten tehnyt hallaa näiden mahtavien eläimien elämässä. En myöskään viipynyt paikalla, kuin tunnin verran aamu-öisin.
Katselin pentueen touhuja ja mietin, mikä kuva kuvastaisi pentujen suhtautumista minuun ja minkälainen kuva kertoisi ketunpennusta mahdollisimman paljon. Olin saanut idean kuvasta, mitä lähtisin yrittämään. Keskityin vain tähän yhteen kuvaan ja yritin siinä onnistua mahdollisimman hyvin.
Haluamani kuva onnistui muutaman aamun yrittämisen jälkeen ja siinä kiteytyi tunnelma, mikä aamuyöstä tuolla ladolla vallitsi. Minua katseltiin aina jostain, minä kiinnostin pentuja, minä olin ulkopuolinen vaikkakin hyväksytty.
Pentueesta jäi henkiin neljä pentua, jotka olivat terveitä ja reippaita teinikettuja heinäkuussa jättäessäni haikeat jäähyväiset itsenäistymisen partaalla oleville punaturkeille.
* * *
Lisää Mikon kuvia löydät seuraavista sivustoista:
Mikko Pääkkönen Photography
Valoja Varjoja Tunnelmia
